Luku 1 Uutisia
Istuin kirjoituspöytäni ääressä. Ajattelin vain Ceasaria. Mitenkohän se voi? En saa liikkua kotoani minnekkään tutkimusten takia. En saa käydä kolussakaan. Epäillään, että minulla on kasvain aivoissa. Itse en usko sitä lainkaan. Luin netistä, että sen ehdoton merkki on näön huonontuminen. Olenko lääkärien mielestä sokea? Näköjään. Piirsin paperille Ceasarin laukkaavan onnellisesti niityllä. Kuvassa Ceasarin musta karva kiiluu auringossa. Minua alkoi itkettää. Oli ikävä Ceasaria. Otin käteeni kuvan minusta ja Ceasarista viime kesän leirikasteessa. Silmäni oli peitetty pintelillä ja naama oli mutainen. Ceasar katsoi kameraan ihmetellen. Naurahdin, tuli muistot mieleen. Ceasar on 11 vuotias eestinponi ruuna. Kilpailin sillä helppo B’tä ja metrisiä esteitä. Näen ikkunasta, kuinka Iran punaiset hiukset kiiluu auringossa, Ceasar tulee käymään. Avaan ikkunan, ja rapsutan Ceasarin kaulaa. Olin sopinut äitini kanssa, että saisin silloin tällöin istua Ceasarin selässä hetken. Otan hyllyltä kypärän ja laitan sen päähäni. Hyppään ikkunasta Ceasarin selkään. Ceasar kääntää päänsä nähdäkseen minut. -Moi Ceasar, sanoin ja rapsutan ponin kaulaa. Ira oli letittänyt Ceasarin pitkän harjan kauniisti. -Riinaaa! Taasko se poni on täällä? Tule äkkiä! On kiire, huutaa äiti ovelta keräten tavaroitani. -Okei… Hei sitten poni, hei Ira, sanoin huokasten ja kipuan takaisin huoneeseeni. -Heippa, vastaa Ira ja lähtee taluttamaan Ceasaria tallille. Asetan kypärän hyllylle, ja juoksen ulos autolle, jossa äitini on. -Mitä nyt? kysyn kummissani äidiltäni. -Menemme sairaalaan. Tulokset on tullut, voit olla terve, sanoi äiti ja kaasutti auton pois pihaltamme. -Tuleeko isä? kysyin vihaissani äidiltäni. -Hmph! Etkö jo älyä? Isäsi on lapissa ja siellä pysyy, hän ei palaa. Mikolla on perhe, sanoi äitini kiihtyneenä. Hymähdin ja katsoin ikkunasta ulos. Kaikki tuntui valuvan niskoilleni. Vanhempani erosivat vuosi sitten. Murjotin huoneessani kuukauden, kunnes oli syntymäpäiväni. Täytin 14. Lahjaksi sain Ceasarin. -Perillä ollaan, sanoi äitini sairaalan pihassa. Olin hiljaa, ja lähdin äitini perässä kävelemään sisälle. Sairaala oli kuulemma yksityinen. Vain minua tutkittiin tällä kertaa siellä. Lääkärit juoksivat minua vastaan sairaala sängyn kanssa. Minut käskettiin heti vaihtavan sairaala vaatteet päälle. Menin yhteen huoneista, ja huokaisin syvään. Rutistin vaatteita, ja istahdin sängylle. Tätäkö elämäni on? Sairaala reissuja ja leikkauksia. Vaihdoin päälleni sinisen kaavun ja menin käytävälle. Istahdin sängylle, ja minua alettiin kuskata leikkaussaliin. -Mikä minulla on? kysyin ihmeissäni yhdeltä lääkäreistä. Ennen kuin kukaan ehti vastata, näköni sumeni. Kaikki sumeni. Kuulokin heikkeni. Säikähdin, ja aloin huutamaan. -Mikä on? kysyi äitini. -En, en näe mitään, sanoin ja tarrasin äitiäni kädestä. -Oireet alkoivat, kuulin jonkun sanovan. Minut ehdittiin viedä saliin, kun näköni palasi. Itkin, ja oli hysteerinen. Lääkäri otti esille ruiskun. Siinä oli nukutusainetta. Tunsin, kuinka käteeni upposi terävä piikki. -Näenhän vielä Ceasarin… ehdin sanoa ennen kuin nukahdin. Tunsin heikosti, kuinka äitini silitti otsaani. Se oli kai myöntyminen.